Kuka olen?

Olen jo jonkin aikaa kelanut oman blogin kirjoittamista ja nyt vuoden vaihtuminen sai minut sysättyä liikkeelle. Parempi puoliskoni kysyi minulta aiemmin mistä aion kirjoittaa ja jouduin vastaamaan, että en vielä tiedä. Asiaa on paljon, mutta mistä aloittaa? Ja pitääkö blogin kirjoittamiselle asettaa jonkinlaiset raamit, jonka ulkopuolelle ei saa mennä? Jos pitää, niin kuka ne raamit asettaa? Itseni tuntien uskon, että tässä blogissa nuo raamit paukkuvat ja mopo lähtee taas kerran käsistä, sillä kun juttutuulelle pääsen ni se ei ihan heti sitten lopu. Uskon, että tulen kirjoittamaan seuraavista aiheista: elämästä, onnistumisista, vastoinkäymisistä, verkostomarkkinoinnista, tavoitteista, ihmisistä, ihmissuhteista, haaveista, yrittämisestä ja oman polun löytämisestä. Tätä blogia saa lukea kuka tahansa, mutta sitä ei ole pakko lukea kenenkään.

Jospa aloittaisin hieman valaisemalla kuka olen ja miten olen minuksi tullut.

Olen tammikuun lapsi, joten se tarkoittanee sitä, että vanhemmillani on ollut hauskaa joskus vapun tienoilla n. 9kk ennen syntymääni. Synnyin vuonna -80 perheeseemme toisena lapsena ja pienenä paras kaverini olikin isoveljeni Jaakko, jonka kanssa uhmasimme lähes jokaista sääntöä, jotka vanhemmiltamme saimme. Joskus 5-6 vuotiaana vanhempani kysyivät lääkäriltä mikä minua vaivaa kun olin kuulemma niin kovin vilkas. Lääkäri oli todennut, että ei minua mikään vaivaa. Olin vain pieni utelias poika, joka toimii niin kuin pojilla on tapana. Nyt itse hieman ikää saaneena en kyllä ihmettele vanhempieni huolenaihetta kun katsoo perheitä, joissa on enemmän kuin yksi vekara. On meinaan vilskettä niissä huusholleissa. Meidän perheen vilske sai jatkoa vuonna -86 kun pikkuveli Eero ja vuonna -88 kun pikkusisko Maija syntyivät.  26 jalkainen purjeveneemme, jonka nimi oli muuten Herrasväki Kiljunen, alkoi noihin aikoihin jostain kumman syystä tuntua ahtaalta.

Lapsuuteni ja nuoruuteni asuin Raisiossa Turun kupeessa.  Äitini on pankkitoimihenkilö ja isäni yrittäjä, joka pyörittää omaa firmaa kotoa käsin. Jääkiekon pelaamisen aloitin 5-vuotiaana Raision nuorisokiekossa RNK:ssa ja muistan vieläkin kun isä tuli hakemaan minua päiväkodista kesken päivän, koska meillä oli vieraspeli Raumalla. Olin koko päivän ylpeillyt kavereille, koska oli iso asia lähteä bussilla Raumalle saakka pelaamaan Lukkoa vastaan. Isäni valmensi RNK F-78 joukkuetta ja pääsin mukaan joukkueeseen, vaikka olin kaksi vuotta muita nuorempi. Isobroidi oli pelannut jo vuoden ja sainkin Jaakon vanhoja varusteita käyttööni. Koska olin joukkueen pienin niin minusta tehtiin pakki. Paljoa en ekasta kaudestani muista, mutta kaksi asia on jäänyt pysyvästi mieleeni. Kun peli oli vastustajan päädyssä, muistan miettineeni pakin tontilla siniviivalla, että kummalla puolella viivaa puolustajan pitää olla? Ajattelin, että koska pakin tehtävä on puolustaa omaa joukuetta niin varmaan pakki seisoo sinisen ulkopuolella ollen näin sijoittuneena lähemmäs omaa maalia. Toinen ikuisesti muistamani asia on elämäni ensimmäinen maali. Sain jollain ihmeen konstilla sörkittyä kotipelissä Raision pressuhallissa kiekon vastustajan verkkoon. Maali oli samalla kauden ainoani. Olin niin onnellinen, että lähdin välittömästi luistelemaan kädet pystyssä kohti katsomon osaa, jossa äiti, mamma ja pappa hurrasivat ja taputtivat, mutta kun kenttäkuuluttaja kuulutti maalintekijäksi jonkun toisen pelaajan nimen niin minulta pääsi itku. Äiti näytti katsomossa kädellä, että hän kyllä näki minun tehneen maalin. Jälkeenpäin asia on useasti itseäni naurattanut, mutta silloin 5-vuotiaana tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt.

Jääkiekosta tuli vuosien saatossa rakas laji ja nuorempana tietysti myös haaveilin NHL-urasta.  NHL:ään ei kuitenkaan tie koskaan vienyt, mutta kausi -97-98 jäi ikuisesti mieleen, sillä silloin pääsin maistamaan hieman Pohjois-Amerikan kapeita kaukaloita vietettyäni vuoden Michiganissa, USA:ssa. Ennen kuin osasin haaveilla lätkästä ammattina, niin kysyttäessä mikä minusta tulee isona, vastasin, että haluan olla töissä kuin isi.  Tämä johtui siitä, että oma isäni oli yksi niistä harvoista isistä, jotka olivat mukana pelimatkoilla keskellä viikkoa. Muiden isät olivat töissä, mutta minun isä oli usein mukana. Tämän mahdollisti se, että isäni oli yksityisyrittäjä ja jos minulla oli peli keskellä viikkoa niin isä pisti putiikin kiinni. Yrittäjyydestä en tietenkään tuolloin vielä ymmärtänyt sen enempää kuin sika satelliitista, mutta isin työ vaikutti aika kivalta. Hän sai jäädä kotiin kun me  lähdettiin kouluun ja äiti töihin. Ja kun me muut tultiin kotiin, oli isi jo siellä. Tuollaisen työn minäkin haluan kun olen iso, ajattelin jo pienenä.

Armejaan menin vuonna 2000 ja silloin parikymppisenä sitä sitten pitää kuulemma alkaa miettimään mitä sitä oikeasti haluaa tehdä kun kasvaa isoksi. Luonnollista oli hakea opiskelupaikkaa niin kuin muutkin, haaste oli vaan se, että itsellä ei ollut hajuakaan mitä haluaisin opiskella. Haave ammattilaisjääkiekkoilijasta oli jo alkanut rappeutumaan, joten jotain oikeaa ammattia oli alettava miettiä. Koska lukiossa olin lukenut pitkän matiikan ja fysiikan niin insinöörin ura tuntui jotenkin äidin suosituksen avustama ehkä luonnollisimmalta. Niinpä 2001 keväällä täytin yhteishakukaavakkeeseen opiskelupaikkahakemuksia. Useammasta Turun AMK:n linjasta sai rastittaa neljä vaihtoehtoa. Ykkösvaihtoehtoni oli tietoliikennetekniikka, koska se kuulosti hienoimmalle. Kakkosena oli automaatiotekniikka, kolmantena konetekniikka ja viimeisenä rakennustekniikka. Nuorilla jääkiekon pelaajilla on usein se ongelma, että jostain syystä koulunkäynti ei aiheuta samanlaista intohimoista hinkua kuin lätkä, joten liekö siinä syy, että lukion päästötodistuksella ansaitut pisteet ja intin harmaat päällä suoritettu pääsykoe riittivät vasta neljänteen toivomaani opiskelupaikkaan. Kesällä tuli siis kirje kotiin, että minulle on auennut opiskelupaikka Turun AMK:ssa rakennustekniikan puolella. Hetken selailtuani papereita, totesin, että minusta tulee näköjään rakennusinsinööri. Ammatti, joka ei ollut ikinä edes vierailut ajatuksissani.

Opiskelu alkoi syksyllä -01 ja noin viikkoa myöhemmin muistin miksi en ollut koskaan koulussa sen kummemmin tuntenut oloani viihtyisäksi. Kun tunneilla silmät on enemmän kiinni kuin auki ja verkkokalvoille heijastuu nukkumatin lähettämää pätkää pitäisi ”aikuisen” ihmisen osata kysyä itseltään miksi tuhlata aikaa johonkin, joka ei yksinkertaisesti pätkääkään kiinnosta. Vuoden verran toivoin kuitenkin, että kiinnostukseni ammattia kohtaan heräisi ja voimaa antoi odotus keväästä, jolloin alkaisi ensimmäinen kunnon työharjoittelu ja josta saisi myös palkkaa. Lumi suli ja kevät tuli. Työ alkoi.  Asuin tuolloin pienessä 26 m2 poikamiesyksiössäni aivan koulun vieressä, mutta työ oli Maskussa n. 30 km päässä kotoa, joten kun klo 7:00 alkoi joka päivä työt piti herätys laittaa soimaan 5:40. Olen aina vihannut herätyskelloa ja tuo kyseinen kevät vain lietsoi tuota vihaa entisestään.

Huhtikuun lopulla 2002 vanha luokka- ja pelikaverini Ville soitti ja kysyi lähtisinkö kuuntelemaan uudesta bisneksestä, johon hän oli lähtenyt mukaan. Kysyin mistä on kyse ja hän kertoi. Firma on Ruotsissa ja voin toimia Suomessa itsenäisenä jakelijana hänen tavoin ja esitellä tuotteita sekä bisnestä ihmisille ja tienata rahaa. Villen puhelindemostroinnin päätyttyä jostain syystä mielessäni syntyi kuva kolmiosta ja ajattelin heti, että pyramidi! Olin joskus yläasteella osallistunut hollantilaiseen ketjukirjeeseen, jossa maksettiin 70 markkan liittymismaksu ja lisäksi toiset 70 markkaa lähetettiin listan yläpäässä olevalle tyypille kirjekuoressa. Sen jälkeen piti saada kolme kaveria mukaan, jotka ottavat myös kolme jne. ja muistaakseni kun ketju on levinnyt seitsemän tasoa alaspäin niin siltä seitsemänneltä tasolta kaikki lähettävät minulle kirjekuorella 70 markkaa. No ei muuten lähettänyt. Yhtään kirjekuorta ei koskaan tullut, joten nämä muistelmat päässäni kiitin Villeä ja kieltäydyin kuulemasta hänen uudesta bisneksestään.  Muutama päivä myöhemmin puhelin soi taas ja nyt toinen kaveri Pete kysyi lähdenkö hänen kanssa kahville. Sisäinen kelloni hälytti heti, sillä tuntui vähintäänkin oudolta, että miespuolinen kaverini pyysi lähteä kanssaan kahville. Jos olisi pyytänyt bisselle niin se olisi riittänyt, mutta koska kysyi kahville niin kysyin onko hän mukana jossain bisneksessä. Hän kysyi ”missä bisneksessä?”, johon vastasin, että samassa kuin Ville? Pete vastasi reippasti ”kyllä!”, jolloin vastasin, että kiitos, mutta ei kiitos. Olin siis jo kahdesti kieltäytynyt kuuntelemasta ennen kuin edes oikeasti tiesin mistä on kyse.

Kesäkuun 1. päivä vuonna 2002 vietin lauantai-iltapäivää ystäväni Jarpan kanssa istuen Börssin kahvilassa Turun keskustassa. Olimme olleet edellisenä iltana katsastamassa kaupungin antia, sillä koulut olivat päättyneet ja liikkellä oli tuttuun tapaan joukko hyvännäköisiä. Nyt hieman nuutuneena kertasimme illan kulkua kun tuttu naama ilmestyi pöytäämme. Kyseessä oli sydänystäväni Olli, jonka kanssa oltiin oltu kuin paita ja peppu aina vuodesta -85. Olli oli yhtä hymyä ja yllättävän fressinä näin lauantaina alkuiltapäivästä. Tiedustelimme mistä on tulossa ja minne menossa ja saimme vastaukseksi, että hänellä alkaa pian palaveri. Palaveri? Mikä ihmeen palaveri? Sanoi, että bisnespalaveri ja tuon kuultuani repesin kunnon nauruun ja kysyin, että ei kai vaan hänkin ole hurahtanut siihen samaan saippuapyramidiin, johon Ville ja Petekin jo aiemmin. Minun jatkaessani naurua, alkoi Jarppa kysellä Ollilta enemmän tuosta bisneksestä. Kun sain silmäni pyyhittyä tajusin, että Jarppahan kyseli ihan asiallisesti Ollilta, johon Olli asiallisesti vastaili. Katsoin Jarppaa ja tönäisin kylkeen, että et sinä nyt hemmetti voi tuommoisesta olla kiinnostunut! Olli tuntui kuitenkin olevan sen verran tosissaan bisneksensä kanssa, joten pakkohan minun oli kysyä kauanko hän on tuota hommaa jo tehnyt? 2 viikkoa oli vastaus. No paljonko olet jo tienannut, kysyin? 89 €, hän vastasi. 89 € kahdessa viikossa, huikeaa!! nauroin. Olli sanoi, että en voi verrata tätä normaaliin duuniin, jossa tänään saadaan sama palkka kuin huomenna ja viikon päästä. Hän sanoi myös, että kuluva viikko on ollut jo sen verran hyvä, että siitä ensi viikolla maksettava provikka on jo tuplat eli 178 €. Aloin tuntea oloni epämukavaksi, sillä eihän se nyt sopinut, että paras ystäväni alkoi tienaamaan rahaa ja minä en. Kysyin, että miksi hän ei ollut minulle soittanut aivan kuin Ville ja Pete? Hän oli sentään paras kaverini ja tuntui hassulta, että juuri hän oli mukana, mutta ei yrittänyt saada minua mukaan. Olli vastasi, että hän ei halua minua mukaan. Täh! Toiset soittaa ja pyytää, mutta paras kaveri ei halua minua mukaan, on tämä nyt kummallista! Hän perusteli, että etsii hyviä positiivisia henkilöitä ja minä en kuulemma tuota ihmisryhmää edustanut! Pyysimme Ollia istumaan alas ja kertomaan miten tuo bisnes oikein toimii, mutta hän ei suostunut siihenkään. Olin kuin puulla päähän lyöty! Miten niin et suostu kertomaan??? Hän sanoi, että jos oikeasti haluan kuulla mistä on kyse ja miten tuo bisnes toimii niin meidän pitää sopia aika, johon Olli pyytää kokeneemman henkilön mukaan. Tämä siitä syystä, että vaikka hän olikin jo itse mukana niin hänen tietotaitonsa ei ollut vielä tarpeeksi vahvaa, jotta osaisi kertoa asiat ja faktat oikein. Hän sanoi, että ei halua antaa edes vahingossa väärää informaatiota ja on parempi, että mukana on kokeneempi kaveri, joka osaa myös vastata mahdollisiin kysymyksiin. Sovimme, että näemme seuraavana päivän klo 17:00 ja minun ja Jarpan piti vain hoitaa itsemme paikalle. Menin sunnuntaina sovittuun tapaamiseen, mutta Jarppa ei jostain syystä päässytkään mukaan. Liekö dagen efter lyönyt päälle vai mikä? Olli oli jo paikalla ja hänen kanssaan pöydässä istui henkilö nimeltä Jonas. Jonas tuntui ihan mukavalta henkilöltä, joten aloin kysellä miten tuo bisnes nyt sitten toimii. Jonas kertoi yhtiöstä, tuotteista sekä ansaintalogiikasta ja n. tuntia myöhemmin olin aivan myyty. En tiedä mitä tapahtui, mutta sen tajusin, että en ollut oikeasti tiennyt verkostomarkkinoinnista yhtään mitään ennen tuota tapaamista. Nyt oli paljon helpompaa ymmärtää miksi Ville, Pete ja Olli olivat kaikki niin innoissaan tästä bisneksestä. Soitin illalla Jarpalle suu vaahdossa, että se oli oikeasti ihan sairaan siistin tuntuinen homma ja sanoin, että meidän on pakko mennä siihen mukaan! Illalla en meinannut millään saada unta kun mietin vaan miten kukaan voi sanoa tuolle ei kunhan vaan näkee mistä on kyse.

Klo 5:40 soi herätyskello ja nouseminen oli todella tuskallista. Olin valvonut varmaan kahteen, joten uni oli jäänyt todella vähiin. Siirsin herätystä puoli tuntia eteenpäin, kunnes oli pakko nousta ja mennä suihkuun, vetää vaatteet päälle, aamupala ja kahvit naamaan ja Ford Fiesta käyntiin. Koko matkan ajan töihin ja aamupäivä töissä oli jotenkin kaksijakoiset fiilikset. Toisaalta eilen kuultu bisnes tuntui hienolta ja loogiselta, mutta toisaalta oli outoja pelkotiloja jos en saisikaan hommaa toimimaan omalla kohdallani ja jos en saisikaan ketään kaveriani kiinnostumaan. Jossain vaiheessa muistan kun Olli soitti ja kysyi voidaanko nähdä myöhemmin siten, että kerrotaan Jarpallekin mistä on kysymys. Sanoin, että en sittenkään ole varma jos lähden mukaan hommaan. Olin tullut katumapäälle jo alle 24 tunnissa.

Tätä blogia kirjoittaessani noista ajoista on vierähtänyt 11,5 vuotta. Asun yhdessä parhaan ystäväni, rakkaan avovaimoni Tiinan kanssa juuri ostamassamme omakotitalossa Espoossa. Esikoisemme tulo on jo niin pitkällä, että laskettu aika meni jo reilu viikko sitten ohi. En herää aamuisin herätyskelloon vaan herään kun olen nukkunut tarpeeksi. (Tähän saattaa uusi tulokas tosin asettaa uudet standardit). Koko tämän ajan, poislukien vuosi 2008, olen elättänyt itseni verkostomarkkinoinnilla ja uskallan sanoa, että olen alalla ammattilainen. Paljon on näinä vuosina nähty, monet ylä- ja alamäet koettu, paljon on hienoja ihmissuhteita rakennettu, monia virheitä tehty ja uusia asioita opittu. Tärkein asia on kuitenkin uusi kovalevy, joka on tähän pääkoppaan asennettu. Olen ymmärtänyt, että ihminen pystyy mihin vaan kunhan uskoo siihen ja ymmärtää, että virheet, vastoinkäymiset ja ongelmat kuuluvat prosessiin. Jokainen tavoite on kuin matka, joka alkaa jostain ja päättyy siihen, että tavoitteen saavuttaa. Matkalla voi olla isompia ja pienempiä haasteita ja töyssyjä, mutta mikäli ei luovuta vaan ratkaisee ongelmat ja jatkaa matkaa niin matkan pääsee ennemmin tai myöhemmin loppuun. Jokainen meistä pystyy juoksemaan maratonin. Sama se vaikka siihen menisi kaksi kuukautta, mutta ennemmin tai myöhemmin on 42km takana kunhan ei luovuta. Verkostomarkkinointi on ehkä aikamme väärinymmärretyin toimiala. Siitä kirjoitetaan paljon. Sekä positiivista, että negatiivista. Minulle se on elämäntapa. Tulen kirjoittamaan tässä blogissa omia kokemuksia näiden vuosien varrelta ja tulen avaamaan lukijoille mitä verkostomarkkinointi on. Tulen muun muassa käymään läpi mitä eroa on verkostomarkkinoinnilla ja laittomilla pyramidipeleillä ja miksi ne usein sotketaan keskenään. Tulen myös kirjoittamaan omia mietteitäni ihmisen mielestä ja miten sitä voi itse tiedostaen ohjelmoida. Muuten ohjelmoinnin tekee joku muu. Mitä tapahtui vuonna 2008? Jatka blogini seuraamista niin eiköhän se sieltä selviä tulevaisuudessa 🙂

Toivon, että tällä blogilla pystyn vaikuttamaan edes yhteen ihmiseen positiivisesti. Silloin olen kirjoittajana onnistunut.

Minä kasvaneena isoksi

Minä ”isona” kouluttamassa n. 1000 ihmistä Turun Logomossa syyskuussa 2013

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s